En ole koskaan mihinkään lippukuntiin kuulunut, vaikka umpisolmuja osaankin tehdä. Nyt on vaan pahasti tuo ötökkäjahti jäänyt päälle. Koskaan ei tiedä missä tapaa mielenkiintoisen olennon, enkä nyt tarkoita miehiä. Yläkuvan perhonen lehahti kirjakaupan ikkunaan, tarjouskirjat unohtuivat kun piti kuvaa napsia. Isäntä ei nykyisin loihe enään mitään lausumaan, katselee vaan vinosti hymyillen. Pokkari mahtuu pikkulaukkuun ja tienvieren perhostoukan voi tallentaa vaikka puhelimella. Kätevä emäntä!
Kun kaikki valon päävärit; punainen, sininen ja vihreä sekoitetaan toisiinsa, syntyy valkoinen väri. Väriaistimus taas syntyy, kun silmän verkkokalvolle heijastuu valo jostakin värillisestä kohteesta. Jotta voimme nähdä värejä, tarvitaan kolme asiaa; valoa, jokin valoa heijastava, värillinen kappale sekä havainnoitsija. Eli minkä värisiä nämä perhoskaunottaret, sulkanen ja pihlajaperhonen siis ovatkaan?
Kerran vuodessa pitää tappaa rakastettunsa, sanotaan. Olen päättänyt tämän plogin pitää kaksikuvaisena, mutta nyt en osannut valita. Tämä hurahtaminen tuohon makrotasoon surffaa aallonharjalla, mutta lupaan kuvista höpöttämisen yrittää pitää kuosissa. Asiat vaan ovat erikulmista tarkastellen niin erilaisia. Yläkuvassa puistoruusun keskiö. Kärpäsherra alapuolella sai mut ihastumaan itseensa, linssilude. Hymyilee ihan selvästi, eikö!
Ensivaikutelma näytöllä näitä katsellessa (enhän minä siitä kameran näytöstä saa ilman lukulaseja mitään selvää, tsekkaan vain histogrammien yleiskuvan) on aina ihastus. Edellyttäen, että kuva on edes terävää muistuttava. Yksitoista kuvaa kymmenestä menee vielä takaisin bittitaivaalle. Jossakin kirjassa kehotetaan kuvaamaan sarjalaukaisulla, silloin mahdollisuus yhteen terävään kuvaan paranee. Noooh, tuo alempi horsman nuppujen kuva, näytöllä vasta huomasin tuon pari millisen vihreän öttiäisen. Eikä se suurennetuna ole yhtään tarkka, heh. Johan se nyt olisikin, että kolmantena iltana kaikki menisi kuin tanssi.
Tämä pulsaria antoi kuvailla itseään pitkään, tosin melko matkalta, eli paljon on pois rajattuna. 
Elää vaikeasti selitettävässä parisuhteessa. Tuo napsahti kaverin statukseen. Täh! Ei muuta kun näppis rätisemään ja kysymystä pukkaa, taisinpa peukuttaakin. En minä sitä kirjoittanut, vaan päivitin statuksen, niin tuo naamakirja ilmaisi sen noin. No, se tarkoittaa, että mies lähti ja eropaperit ovat vetämässä. Aha, muistithan vilkuttaa perään. Tottakai ja vilkuttelen vieläkin, nyt olen tyytyväinen elämääni. Jos asiasta on lyhyt hetki, sitä on tyytyväinen, että on saanut päätökseen asioita, muu tulee myöhemmin, ajattelin. Mikähän tuossa naamakirjassa on, yksi ja toinen "päivittää parisuhteensa" kavereilleen vaihtamalla tiedon seinälleen. Muistan kaverin, joka oli epätoivoisesti sinkku, siis omasta mielestään. Voi sitä hehkutusta facessa, kun hän päivitti seinälleen olevansa parisuhteessa. Mitenkähän naamakirja minut määrittelisi, jos sinne parisuhteeni kirjaisin. Yli kymmenen vuotta seurustellut kahden jääkaapin perhe?
Viime elokuun kuvia järjestelin ja upposin muistelemaan hetkeä, jolloin tuo perhonen istahti jalalleni. Aurinko paahtoi, kuten se suomessa elokuussa paahtaa ja jalat olivat terassin kaiteella. Hiukan oli hiki. Suolaa tuo perho ilmeisesti hamusi, sillä se viipyi pitkän tovin. Mies ehti käydä kameran hakemassa ja sain räpsittyä pitkän sarjan. Tuo kaunotar eteni hiljakseen herkällä otteella. Ei voi sanoa, että kutitti kuin perhonen jalalla, sillä se ei tuntunut juuri ollenkaan. Näin sen olevan siinä, muttei se tuntunut. Eihän perhoset paljon painakaan, pari kolme grammaa. Kun näkee niiden istahtavan hennoille kukkaoksille, oksat keinahtavat. Olisi ihana tietää miten perhonen kokee tuon Malvan herkät värit, vai aistiiko se vain meden. Tahtoo macron.
