Kerran vuodessa pitää tappaa rakastettunsa, sanotaan. Olen päättänyt tämän plogin pitää kaksikuvaisena, mutta nyt en osannut valita. Tämä hurahtaminen tuohon makrotasoon surffaa aallonharjalla, mutta lupaan kuvista höpöttämisen yrittää pitää kuosissa. Asiat vaan ovat erikulmista tarkastellen niin erilaisia. Yläkuvassa puistoruusun keskiö. Kärpäsherra alapuolella sai mut ihastumaan itseensa, linssilude. Hymyilee ihan selvästi, eikö!
Ensivaikutelma näytöllä näitä katsellessa (enhän minä siitä kameran näytöstä saa ilman lukulaseja mitään selvää, tsekkaan vain histogrammien yleiskuvan) on aina ihastus. Edellyttäen, että kuva on edes terävää muistuttava. Yksitoista kuvaa kymmenestä menee vielä takaisin bittitaivaalle. Jossakin kirjassa kehotetaan kuvaamaan sarjalaukaisulla, silloin mahdollisuus yhteen terävään kuvaan paranee. Noooh, tuo alempi horsman nuppujen kuva, näytöllä vasta huomasin tuon pari millisen vihreän öttiäisen. Eikä se suurennetuna ole yhtään tarkka, heh. Johan se nyt olisikin, että kolmantena iltana kaikki menisi kuin tanssi.
Tämä pulsaria antoi kuvailla itseään pitkään, tosin melko matkalta, eli paljon on pois rajattuna. Tuuli oli kova ja se meinasi pudota tuolta lehdeltä, sisukkaasti se kapusi takaisin. Niin sitä pitää!
Vielä pitää kuitenkin opetella laajentamaan tuota tarkkuusaluetta....
Alakuvan öttiäinen valloitti minut täysin. Heinikossa oli varjoliljoja, sillä alue on vanhan Gammelbackan kartanon aluetta. Kuvasin yhden kukan, mutta tarkentaessa huomasin liikettä heteiden juurella. Siellä oli kymmenkunta kolleegaansa möyrimässä siitepölyssä. Tämä ilmeisesti ahdistui tungoksesta ja lähti vaeltamaan kohti heteen päätä. Ja minä tungin putkea miltei kiinni asti. Mutta silmäkin pitää saada teräväksi, matkaa siis on. Vaan mihinkäs tässä kiirettä.
