Hämmästyn joka kerta kuviani koneelta katsellessani. Jokaisen kuvareissun sarjassa on vähintään yksi kuva, josta löytyy pieni höttiäinen varsinaisesta kuvauskohteestani. Suloisia salamatkustajia. Mitähän tuo muurahainenkin tuossa ylhäällä miettii; hyppäävänsä alas vai ihaileeko maisemia, joita kiipesi katsomaan... Vai harrastaakohan se seinäkiipeilyä kuntoillakseen, mistäpä sen tietää. Luin Jani Kaaron hurmaavan kirjan Ötököitä Suomen luonnossa ja tein päätöksen. Tilasin satamillisen macron!
Velipoika täyttää tänään neljäkymmentäyhdeksän vuotta. Onnea Pekka! Olen ennenkin tähän aikaan vuodesta kävellyt luonnossa, mutta en ihan äsken muista nähneeni huhta- ja korvasieniä lukuunottamatta sieniä kesäkuun eka viikolla. Hei luonto, lopeta kiirehtiminen, me ihmiset hoidetaan se sun puolestasi. No, tokihan on keväisiä lajeja, tiedän, mutta hiukan tuli fiilis, että A-pu-va! Nuorin veli laittoi sähköpostia, että nuoruudenaikainen ystävä on kuollut. Nuorempi kuin kumpikaan veljistäni. Seis maailma, tahdon ulos!
Asiat ovat joskus mustavalkoisia, mutta harvemmin perhoset. Tuo ylempi mustavalkoinen on oletettavasti reunustäplämittari. En muista tavanneeni tuollaista aiemmin. Kooltaan se oli kolmanneksen sitruunaperhosta pienempi, kaunotar silti. Sen suojautumiskeino on tuo väritys. Se on niin silmiinpistävä, etteivät linnut usko sen olevan syötävää! Jotenkin on taas ollut ihana katsella perhosten leikkiä mökkimaastossa. Itikoiden seassa. Kangasperhoja, lanttu- sekä kaaliperhosia, lie myös naurisperhosia, liihottelee ympäriinsä. Lisäksi on yksittäisiä nokkosperhosia ja suruvaippojakin jo näkynyt. Hassua ajatella, että osa perhosista on talvehtinut tai lentänyt pitkät matkat täällä ollakseen. Kumpikin tuntuu uskomattomalta, kun niin keveitä nuo ovat. Ne kestävät vastatuulet ja rankkasateet tai toisaalta paukkupakkaset, uskomatonta. Toissapäivänä pihapiiriin tupsahti ritariperhonenkin, niitä en ole kovin usein nähnyt. Kyllä se on uskomattoman kaunis. Toinen kannus ilmeisesti jo kadonnut, ikääntymisen merkkinä. Kauankohan perhoset keskimäärin elävät?
Toukokuun toinen sunnuntai. Yhdysvalloissa Anna Jarvisin äiti kuoli vuonna 1905 ja hän alkoi pohtia äitien arvostusta yhteiskunnassa. Hänen ehdotuksestaan pari vuotta myöhemmin pidettiin ensimmäinen muistojuhla kaikille äideille. Reilun sadan vuoden aikana on tapa levinnyt maailmalle. Metodistikirkosta lähtenyt perinne on maallistunut, saanut muotoja, joita moni äitikään ei enään arvosta. Toisaalta on jokaisen oma valinta miten äitiään kunnioittaa. Oma äitini on ollut haudan povessa jo neljännesvuosisadan, mutta eihän äiti unohdu koskaan. Hän on ajoittain jopa osa käytöstäni, huomaan käyttäväni hänen sanojaan. Sanoja, joita en itse halunnut nuorena edes kuunnella. Aika ja elämä tuo perspektiiviä. Äidiksi tulo tuo itselle uuden näkökulman. Savannillakin vanha naarasleijona on se, joka johtaa laumaa. Antaa karvaharjaksisen isännän karjahdella, mutta huolehtii kaikkien, myös sen eläintenkuninkaan, hyvinvoinnista. Luonto on viisas. Hyvää Äitienpäivää meille äidit!
Monesti olen kävellyt sitä tietä pitkin, olihan se jo neljäs Amsterdamin reissu. Nyt olin liikkeellä aamuvarhaisella ja jotenkin uteliaalla tuulella. Tienviitta; Chinatown. Punaisten lyhtyjen laitamilla. Dim Sumia, pesula, kalakauppias, riisikeitinmyymälä sekä muutama ravintola ja sitten näin tämän temppelin. Ovet avoinna, tervetuloa, kuvaaminen sallittua. Rauhallinen musiikki taustalla ja useissa lasivitriineissä paljon kauniita esineitä. Luonteeni ei kuitenkaan tohdi kuvata, harmikseni ei sisällä kuitenkaan ollut kortteja tai esitevihkoja. Temppeli on asukkaita, ei turisteja varten. Ovelta otin yläkuvan. Upea soturi vasemmalla ei todellakaan pääse oikeuksiinsa, mieleeni tuli Kurosavan leffat, vaikka maa on toinen. Kaunis ja rauhallinen temppeli.
Melkein ehdin lujahtaa pois koko kuvasta!
