Oon ollu enemmän syväjäässä kuin tuo naapurin polkupyörä. Mikään ei iske kipinää. Sydäntalven pimeys jähmettää mut aina. Nyt on lisänä moniviikkoinen pakkasjakso. Kyllä pakkasen kestää, muttei pimeää. Työnilo haraa aamuisin vastaan, ei tahdo lähteä mukaan, haluaisi vain nukkua.
Puhkun mustaa pilveä, en intoa, aamuisin. Lähikolleegat tietävät sen, eivät yritä piristää. Joskus on hyvä saada olla ja mörrittää ilman selityksiä. Asiakkaiden kanssa viihdyn ja saan sinniteltyä sivistynyttä käytöstä. Eilen räkätin kahvinurkkauksessa pikkuporukalla jotakin aivan tyhjänpäivästä. Koneen ääressä nakutellessa takanaapurin puhelimen soittoääni sai hytkymään ja viheltelemään tahdissa. Tänään asiakkaalla käydessäni törmäsin ystävääni. Hän halasi ja pursusi energiaa, lörpötys oli mukavaa. Kahvia lorahti rinnuksille. Sorvin ääreen palattuani söhläsin ja sähläsin, sain kopiokoneen sekä läppärini juntturaan. Silmälasini kiikutti naapuritiimiläinen veskin käsialtaasta. Assari vastapäätä katteli aikansa ja sanoi, että onneksi olkoon; Manna is back. Hitsi vie, tää alkaa maistua taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti