Poro

Paha kello kauas kuuluu. Hävetti maanmiesteni touhujen seurailu. Ei tarvinnut etsiä, törmäsi tahtomattaan, tasaisin väliajoin. Paljon fiksuja ja asiallisia, mutta mutta. Mistä tulee oikeutus moiseen käytökseen. Ostetaan tarjouspaketti ja omistetaan koko naapurivaltio, hmph. Tarjoilijat ovat vain ja ainoastaan heitä varten ja puhutella saa kuin alustalaista ja bonukset kerätään kortille. Oisin voinut muutamankin raketin sytyttää örvelöiden ahteriin, eikä kotimaasta ollut epäselvää. Olen usein miettinyt, että jospa sama määrä laivoja rantatuisi päivittäin Helsinkiin kauppatorille ja naapurit käyttäyisivät meiltä saaduilla opeilla, olisi vähintäänkin diplomaattinen selkkaus syntynyt jo vuosia sitten. Poro mikä poro.

Malttamaton

Minä tarkkailen luontoa ja luonto tarkkailee minua. Kulkiessa bongailee koko ajan merkkejä kevään etenemisestä, lintujen laulut monipuolistuvat. Soidinpuvut ovat upeita. Mökkimaastokin heräille talviuniltaan, näen usein kaksi kevään heräämistä. Koko ajan janoaa lisää merkkejä; kesä tänne heti just nyt. Miksi ei osaa nauttia olemassa olevasta luonnon heräämisestä, miksi pitäisi jo nähdä pääskysiä ja marjojen raakileita. Kuljin tutun perhosreitin kamera kaulassa ja totesin niiden vielä antavan odottaa itseään. Viikko sitten niitä oli hurmaavasti, mutta nyt silmiinpistävän vähän. Väriloisto ei ole vielä luonnossakaan puhjennut, kukkia on vielä niukalti. Voikukkakin on varsin vähälukuisena. Reilu kuukausi sitten oli vielä lunta ja jäätä, yöt pakkasella, puut paljaana. Miten tuo luonto ei lakkaa hämmästyttämästä monimuotoisuudellaan. Neljä vuodenaikaa on rikkaus, miksi kuitenkin se paras on muka vasta edessä. Kevään herkkää vihreyttä lehdissä ei ole keskikesällä. Nyt ei ole itikoita. Vapusta päästyään ihminen odottelee juhannusta ja kesälomia, sitten alkaakin jo pimenemään. Joulusiivouksiako minulla on tässä ikävä?